tiistai 24. marraskuuta 2020

Altistuminen ja kotona pysyminen 2

 

Päivä 3

Olemme osallisena puhelinkoulussa.

Wilma viestiä ja puhelua toisensa perään. Ohjetta, jos toista. Pohdin jo, että eteiseen sellainen vanhan aikainen puhelinpöytä ja puhelimen laturi kiinni pistorasiaan. Palaamme takaisin lankapuhelinaikaan, ihan vaan, koska puhelin on niin kovassa käytössä. Puhelinpöydälle sitten lehtiö, josta ottaa ohjeet ylös. 24/7.

Seuraavat päivät seurattava puhelinta aamut, päivät ja illat. Miksi?

Koska puhelua ja Wilmaan viestiä on kerrottu tulevan aamulla, päivällä ja illalla. Puheluita tulee koulun lisäksi myös terveyskeskuksesta. Teen "päivystävän" työtä.

Kivaa oli, että ohjeissa oli mainittu lapsen ulkoilu. Kuuluu mennä ulos. Ihanaa.

Ulos päästiin myös yhdessä tänään. Menimme lapsen kanssa yhdessä hakemaan tavarat joita viikon aikana on tarpeen käyttää. Koulussa olivat pakanneet ne muovipusseihin valmiiksi, eikä tarvinnut, kuin kaapata ne mukaansa pihalta.


On tässä sekin puoli, että itse ei tarvitse ajatella. Kaikki on ajateltu valmiiksi.

Onko se hyvä?


Katsoimme lapsen kanssa elokuvan. Valitessamme elokuvaa, huomasimme yhtä aikaa, että Big Hero 6 -TV - sarja on saatavilla. Kysyin lapseltani, että katsotaanko sarja? Lapseni heti kuuluvalla äänellä: ”No Ei!”

Oikea vastaus. Big Hero 6 elokuva on se ainoa oikea. Jos joku ei ole sitä nähnyt, niin suosittelen. Se on oikea kokoperheen supersankari elokuva ja tunteelliset äitityypit saavat itkeä lopussa ainakin kaksi kertaa.


Illalla keskustelin vielä ystäväni kanssa puhelimessa. Hän antoi blogiini eettisen pähkinän:

Maailmassa on henkeä uhkaava tauti ja siihen sairastuu tuhat ihmistä.

Näistä tuhannesta ihmisestä tauti tappaa sata ihmistä.

Tautiin on olemassa lääke.

Jos lääkettä annetaan näille tuhannelle ihmiselle, heistä kaksi kuolee.

Nämä kaksi ovat eri ihmiset, kuin ne sata jotka kuolisivat ilman lääkettä.


Mikä on eettisesti oikea toimintatapa?



Päivä 4

Aamulla lapseni kömpi sänkyyni peitto ja tyyny mukanaan.

Käännyin ja katsoin lastani: Unisilmät. Ne on niin ihanat. Mun rakas ihmeeni.

Seuraavaksi olisi aamiaisen vuoro ja sen jälkeen valmistauduttaisiin kotikouluun.

Aloin etsiä lapseni kirjoja. Missä ne nyt ovat? Olen aivan varma, että olin laittanut ne huoneeni sivupöydälle.

Mutta ei.

Kaikessa ylhäisyydessään lapseni, tämä rakas ihmeeni, huutaa minun sängystäni vastauksen.

Kirjat ovat hänen sänkynsä alla.

Lapseni rakastaa koulua niin paljon, että opiskelee salaa. Minun on oikeasti valvottava, ettei koko matikan kirja ole liian aikaisin täynnä. Välillä lapsi nukkuu Aapinen tyynyn alla.


Aamulla olimme tunnollisesti pöydän vieressä koulukirjojen kanssa ja lapseni teki tehtäviä, kun puhelin soi. Oletin sen olevan opettaja, mutta puhelu oli sovitusti terveysasemalta.

Koronatesti tehdään jo huomenna aamulla.

No kiva, sitten sekin on tehty. Varmistin vielä aikaisemmat ohjeet. Olisiko niin, että lauantaina illalla lapseni ei saa nähdä ketään, vaikka testi olisi negatiivinen? No, näin on. Sunnuntaina siis vapaa menemään.

Päivä tuntuu menevän mukavasti eteenpäin. Tässä kirjoittaessani blogia lapseni hölisee omiaan. Katsoo karttaa ja suunnittelee lentoreittejä Suomen sisällä.

Minulla on illalla vielä koulutus verkkokoulutuksena. Luulen, että se tietää taas elokuvaa lapselle, mutta:


Se on ihan okei.

Seuraathan mun instaa: terhikirjoittaa (@terhikirjoitt) • Instagram-kuvat ja -videot


sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Altistuminen ja kotona pysyminen

 

Päivä 1

Saimme eilen, lauantaina 21.11. aamupäivällä viestin, joka lyhennettynä meni näin:

Lapsenne on altistunut koronalle. Otamme yhteyttä lauantain ja sunnuntain aikana. Lapsenne tulee pysyä kotona tästä päivästä alkaen.

Siis 10 päivää kotona lapseni kanssa kaksin, vaikka lapseni oli silminnähden terve. Kamalasti ei kysymyksiä tullut mieleen, että mites nyt, mutta alkuun harmi oli suuri. Meillä oli viikonlopuksi paljon suunnitelmia, jotka oli nyt kaikki peruttava. Lapsellani oli omat suunnitelmat ja minulla omat. Suunnitelmiin kuului myös oman aikuisen lapsen näkeminen. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ja ikävä oli kova. Nyt tämä kovasti odotettu jälleennäkeminen peruuntui.

Viestissä kerrottiin, että meihin otetaan yhteyttä. Aloitin siis perumaan viikonlopun ohjelmaa.

Koska en halua jättää lastani yksin kotiin, toi ystävä heti samana päivänä meille ruokaa.

Iltapäivällä tuli puhelu, jossa ystävällinen hoitohenkilökuntaan kuuluva ihminen kertoi miten homma toimii. Altistus oli tapahtunut jo aikaisemmin ja viimeisestä altistuspäivästä lähtien alkaa lasku karanteenipäivistä. Koko 10 päivää ei siis enää ollut jäljellä. Vain viikko.

Ti 24.11. Tulee uusi puhelu

To 26.11. Näytteenotto

La 28.11. Viimeinen kotipäivä

Su 29.11. Saa mennä miten haluaa


Minä saan mennä miten haluan, mutta lapseni tulee jäädä kotiin ja hänelle ei saa tulla vieraita. Eli meille ei saa tulla. Ohjeet olivat hyvät ja ohimennen kyselin hieman muitakin aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Olihan siihen nyt mahdollisuus. En kuitenkaan halunnut pitkittää puhelua liikaa.

Asia oli selkeä. Nyt piti vain sopeutua. Itseäni mietitytti liikkumiseen liittyvät asiat. Ei voi olla paikoillaan niin kauan. Koulusta tuli vielä muutamia viestejä. Info kulki hyvin. Ainoa asia mitä lauantaina pohdin, oli, että onko karanteeniaikana etäkoulua? Siitä ei vielä kerrottu. Ruokaa saisi koululta hakea, jos niin halusi.

Illalla lapseni tuli viereeni, näytti murheelliselta ja kun kysyin mikä häntä vaivaa hän sanoi surullisena: ”En olisi saanut halata opettajaa koulussa, nyt en saa nähdä isoveljeä”. Syyllisyys koko koronasotkuun paistoi lapsen kasvoilta. Ajatus lapsen päässä, jota en voinut edes kuvitella. 

”Voi Pieni. Ei tämä ole sinun vikasi!"


Päivä 2

Tänään, sunnuntaina aamulla lapseni kömpi viereeni ja ilmoitti: ”Nyt saisi löhöillä viikon.”

Ei, se ei mene niin. Ei meidän perheessä. Hop hop ylös, nyt siivotaan. Lakanat pyykkiin ja sitä rataa. Ennen kuin keksin muuta tekemistä, niin ajan voi käyttää siivoamiseen. Meillä on aina kyllä siistiä, mutta nyt on tilanne jossa olemme kotona, enkä halunnut, että se näkyisi sotkuna. Nurinkurisesti siis siivosin vielä enemmän.

Olemme molemmat kovia lukemaan ja opiskelemaan. Lapseni rakastaa koulunkäyntiä ja erityisesti matikan tehtäviä. Näihin asioihin emme kuitenkaan normaalisti viikonloppuisin laita paljon aikaa. Eri asia, jos minulla on lähestymässä koe. Nyt kuitenkin luen lähinnä kieliä omalla aikataululla, joten kokeita ei ole tulossa.

Ulkona paistaa aurinko. Haluamme ulos. Olemme tietenkin kotona. Katson ikkunasta ulos ja lohdutan itseäni: Aurinkoisia päiviä tulee vielä ja voin olla ulkona vaikka koko päivän.

Ystäväni soitti, sain puheripulin.

Huomasin myös, että sain koulusta viestiä. Karanteenin aikana on kotikoulua, johon ohjeet tulevat myöhemmin. Mielenkiintoista. Etäviikko alkaa huomenna.



Nyt illalla sain viestin. Saamme mennä ulos luontoon, jos pysymme ihmisistä kaukana.


Terhi Asikainen

Sairaanhoitaja


lauantai 21. marraskuuta 2020

Hoitoalalle uusi systeemi

 Hoitoalalle tarvitaan tulevaisuudessa tuhansia uusia työntekijöitä.

Ikääntyvät työntekijät jäävät eläkkeelle ja sairaslomittajista on aina pulaa.

Kun hoitaja sairastuu soitetaan varahenkilölistasta monta nimeä läpi, jotta saadaan joku vapaalla oleva työntekijä töihin. Nämä lomittajat voivat olla useissa paikoissa lomittajina tai opiskella hoitoalalla.

Jos ketään ei saada sijaistamaan poissaolevaa työntekijää, on esimies oikeutettu pakottamaan jonkin jo töissä olevan työntekijän jäämään tekemään pidempää vuoroa. Työvuoro voi tällöin olla esimerkiksi aamu 7:00- ilta 21:00. Olen myös nähnyt työkaverin jäävän yövuorosta vielä töihin aamuvuoroon. Tämä on todella raskasta pidemmän päälle.

Hoitajan työ on paitsi fyysisesti raskasta, on se sitä myös henkisesti. Hoitajalla täytyy olla kokoajan niin sanotusti tutka päällä. Miten potilas voi, mitä ympärillä tapahtuu, onko kaikki hyvin, voinko vielä tehdä jotain? Toimitaan aseptisesti oikein. Vanhainkodissa, jossa on useita asukkaita, voi lääkkeiden jakamiseen mennä koko päivä. Tässä täytyy tietenkin olla hyvin huolellinen. Silti kokoajan painaa kiire päälle. Kiire, josta ei saa puhua ja se ei saa näkyä.

Paikoissa joissa on vakituisia asukkaita, esimerkiksi vanhainkodit, kehitysvammaisten kodit tai pienryhmäkodit on työntekijöissä paljon vaihtuvuutta. Tämä rasittaa työilmapiiriä, työntekijöiden jaksamista ja asukkaiden hyvinvointia.

Kun uusi työntekijä tulee, hänet tulisi perehdyttää uuteen työhön. Aina se ei onnistu. Varsinkaan, jos on soitettu sairaslomasijaiselle, että tulee töihin pariksi- kolmeksi illaksi.

Minun mielestäni tulisi luoda kokonaan uusi systeemi joka palkitsee työnantajia siitä, että he pitävät jo töissä olevista työntekijöistä kiinni ja työsuhde kestäisi kauemmin.

Olisi työnantajan vastuulla päivittää työntekijän osaamista, katsoa, että työpaikalla jaksetaan ja että työilmapiiri on hyvä. Kun työnantaja joutuu sijoittamaan työntekijään ja hänet palkitaan siitä, uskoisin, että työsuhde kestää kauemmin ja sairaslomat vähenevät.

Eli kun työntekijät pysyvät samana eikä vaihtuvuutta ole, hoitajien jaksaminen paranee ja potilaillakin on tuttujen hyvien hoitajien kanssa hyvä olla.

Terhi Asikainen

Sairaanhoitaja

Ehdolla Kunnallisvaaleissa 2021

https://www.kdkaarina.fi/

 

Lapsen oikeus vanhempiinsa

 Viime vuosina on ollut puheenaiheena nykyaikainen perhe, vanhemmat, hetero vanhemmat, samaa sukupuolta olevat vanhemmat, eronneet vanhemmat, yksinhuoltajat ja puheenaiheena ajoittain on myös isän oikeus tavata lastaan.

Jos nainen tulee raskaaksi suhteen ulkopuolella, suhteessa tai melkein minkälaisessa tilanteessa tahansa, on tilanne se, että lapsen isällä on oikeus lapseen. Oli lapsen isän tilanne minkälainen tahansa, on tällä oikeus tavata lastaan. Tarkoitan tilanteella työllisyystilannetta, mielenterveysongelmia tai esimerkiksi päihdeongelmia.

Jos isä ei ole kelvollinen, kykenevä kasvattamaan lasta, mutta itse haluaa lasta tavata, järjestetään lapselle ja isälle valvottu tapaaminen. Valvotussa tapaamisessa paikalla on sosiaalityöntekijä ja isä. Äiti ei tule paikalle. Uskoisin myös sen olevan mahdollista toisinpäin, jos siis lapsen kanssa asuva vanhempi on isä ja äiti lasta tapaava vanhempi. Lapsi on myös oikeutettu elatusmaksuun siltä vanhemmalta joka ei lapsen kanssa asu.

On siis kyse vanhemman oikeudesta tavata lasta ja velvollisuudesta maksaa muodollinen elatusmaksu. Varattomien elatusvelvollisten puolesta tämän maksaa valtio.

Asian jonka haluan nostaa esiin on: Lapsen oikeus tavata vanhempaansa. Oli tilanne mikä tahansa.

Kuinka moni ihminen mahtaa olla oikeasti tietoinen siitä, ettei kaikilla vanhemmilla ole tarpeeksi velvollisuuksia? Ainakaan minun mielestäni.

Tiesittekö tai oletteko ajatelleet, että Suomessa vanhempi saa täysin hylätä lapsensa, eikä ole teostaan mitenkään vastuussa? Tarkoitan siis tilannetta, jossa vanhempi tekee päätöksen hylätä lapsen johon on jo luonut suhteen. Vanhempi saa kertoa lapselle: ”En halua tavata sinua enää”, eikä ole tästä mitenkään vastuussa. Sen lisäksi, että vanhempi saa sanoa sen, hän saa myös tehdä näin. Hän saa toteuttaa kertomansa.

Lapselle tilanne ei ole ihan niin yksinkertainen. Lapsi menettää vanhemman johon on jo luonut luottamuksellisen suhteen. Sitten yhtä-äkkiä ei näe tai kuule tästä vanhemmasta enää. Tilanne on raju kriisi. Lapsi tuntee itsensä oikeutetusti hylätyksi.

Tulee häiriökäytöstä ihmisten parissa ja lapsi itkee itsensä uneen. Rajuimmissa tilanteissa, joissa lapsi voi huonosti, hän makaa liikkumatta vuoteessa, repii hiuksia irti päästä, viiltelee itseään tai sairastuu vakavampiin mielenterveysongelmiin. Edessä on kuukausien ja vuosien kierre terapeuteilla ja lääkäreillä. Olemme luultavasti kaikki kuulleet ongelmista joita lapsilla on. Asia jonka olen työssäni oppinut ja äitinä kokenut on, että lapsella on aikuisen kaipuu. Vaikka esimerkiksi teini-ikäinen lapsi huutaa vihaavansa vanhempiaan, asia yleensä rauhoittuu, kun tämä on saanut olla vanhempiensa kanssa.

Toisin myös esiin, ettei lapsensa hylännyt vanhempi aina ole heikoista olosuhteista. On olemassa urakeskeisiä vanhempia, jotka kertakaikkisesti eivät tuhlaa ajatuksia lapseensa. On olemassa myös erotilanteita, jossa oma paha olo puretaan lapseen ja tämä hylätään eron seurauksena.

Kun puhutaan lapsen hylänneestä vanhemmasta, minun mielestäni on kummallista, että vanhempi aiheuttaa tällaista henkistä väkivaltaa omalle lapselleen, ihmiselle joka on rakentanut luonnollisen luottamussuhteen häneen. Vielä kummallisempaa on se, ettei hän ole tämänkaltaisesta henkisestä vakivallasta mitenkään vastuussa. Ainoastaan elatusmaksut on maksettava. Tämä on hyvin älyttömän pieni asia edes mainita tällaisen trauman yhteydessä.

Käsitän, etteivät kaikki vanhemmat kertakaikkisesti kykene vanhemmiksi, mutta joitakin velvollisuuksia heilläkin tulisi olla. Jos vanhempi on oikeutettu tapaamaan lastaan vaikka hän ei kykene vanhemmaksi, miksi hän ei ole siihen velvollinen? Vaikkapa näissä samoissa olosuhteissa, joissa tapaamiset muutoinkin toteutetaan eli paikalla on sosiaalityöntekijä? Tai miksei tällaisen hyvin selvän henkisen väkivallan aiheuttamisesta ole suurempaa taloudellista vastuuta?

Minulla ei ole tarjota ratkaisua tähän asiaan ja siksi toivonkin tästä asiasta erittäin äänekästä keskustelua. Varsinkin tämän kokeneet, puhukaa. Puhukaa lastenne kanssa ja antakaa lapsenne äänen kuulua.

Lähdin Kuntavaaleihin

Haluan auttaa ihmisiä olemaan paras versio itsestään.

Nykyään ihmisillä on elämässä erilaisia haasteita. Esimerkiksi: köyhyyttä, kiirettä, vanhempien vaatimukset, ruuhkavuodet, paineet, stressi, päihdeongelmat, pieni eläke, avioerot, ja muut elämäntilanteet. Joskus tilanne voi tuntua ylivoimaiselta. Miten tästä pääsee yli?

Elämässä voi olla myös toiveikkaita haasteita. Millaista olisi olla yrittäjä? Mitä jos menisi vielä kouluun? Haluaisin olla taiteilija? Voisinkohan perustaa perheen?

Sen sijaan, että ihmiset kaatuisivat arjen haasteisiin, luovuttavat tai luopuvat unelmistaan haluaisin auttaa ihmisiä saavuttamaan unelmansa. Olemaan Paras Versio Itsestä, Huipputyyppejä.

Ihmiset ovat erilaisia, sen näkee jo päiväkodissa ja peruskoulussa. Lapsen kiinnostuksen kohteet vaihtelevat, mutta jonain päivänä ihminen keksii sen mitä hän haluaa olla. Yksi haluaa olla musiikin opettaja. Joku toinen taas ei koe olevansa musikaalinen laisinkaan. Joku käyttää koon 35 kenkiä, joku toinen koon 42. Olemme kaikki erilaisia ja se on rikkaus. Koen, että elämä olisi kovin mielenkiinnotonta jos kaikki tekisivät samoja asioita. Erilaisuus on siis hieno asia ja jokainen ansaitsee olla oma itsensä, omilla ehdoillaan.

Politiikassa ihmisiä autetaan päätöksenteoilla.

Kunnanvaltuuston tehtävä on tehdä päätöksiä, jotka tukevat kaikkia kuntalaisia pärjäämään arjessa ja auttavat siinä, että ihmiset pystyvät toteuttamaan unelmansa. Esimerkiksi autetaan vanhempia pääsemään töihin järjestämällä hoitopaikka lapselle. Katsotaan, että koululaiset pääsevät kouluun, ikäihmiset saavat hyvän vanhuuden ja uudesta yrityksestä unelmoiva saa tukea yrityksen perustamiseen.

Tätä ei tule nähdä menoeränä kunnalle vaan pitää nähdä pidemmälle. Kun ihmiset elävät terveinä, onnellisina ja tekevät työtä jota rakastavat se tietää tuloja myös kunnalle.

Nyt vielä, kun on korona -aika, haluaisin tsempata ihmisiä. Ei kaaduta ja luovuteta, vaan suunnitellaan omaa ja yhteistä tulevaisuutta.

Mistä sinä haaveilet? Millainen on sinun tulevaisuutesi?

 

 

Terhi Asikainen

Kaarinan KD

Kunnallisvaaliehdokas 2021

Altistuminen ja kotona pysyminen 2

  Päivä 3 Olemme osallisena puhelinkoulussa. Wilma viestiä ja puhelua toisensa perään. Ohjetta, jos toista. Pohdin jo, että eteiseen sella...